Lähdin ystävän kanssa Naisten Kympille. Lähdimme liikkeelle ajatuksena reipas kympin kävely ja tapahtuman fiiliksestä sekä kauniista säästä nauttiminen. Ei ollut tarkoitus juosta; on ollut polvivaivaa ja lonkkavaivaa, ja molempien edellisestä juoksusta oli melkein vuosi aikaa.
Päädyimme puolivahingossa hölkkäryhmän lähtöön.
- No hölkätään hetki, suurin osa hölkkäryhmästä vaihtaa kuitenkin kohta kävelyyn, kun on lähtöalueelta pois päästy.
Kyllä, moni vaihtoi kävelyyn, mutta hölkkääminen oli pitkästä aikaa oikein mukavaa, joten jatkoimme eteenpäin samaa tahtia. Kilometripyykkien kohdalla tuumailimme, että mihinköhän asti ehkä jatkamme hölkäten.
- No, mennään niin kauan kuin hyvältä tuntuu. - Eihän pistä polveen? - Ei, jatketaan vaan.
Seitsemän - kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi tuntua raskaalta, kun aurinko porotti täydeltä laidalta ja vesipisteeltä oli tultu jo hyvän matkaa eteenpäin. Onneksi toinen vesipiste odotti kulman takana ja sitten saatiin varjoakin välillä.
- Kyllähän me juostaan loppuun saakka, kun on enää näin vähän jäljellä!
Loppua kohden kiristimme hieman tahtia ja loppuun asti tuntui hyvältä! Sopiva vauhti, matkasta nauttiminen ja stressitön eteneminen sai aikaan sen että molemmat yllättivät itsensä. Kävelemään lähdimme, iloisina itsemmevoittajina tulimme maaliin. Ja tämä siksi että lähdimme matkaan kevyin mielin ja nautimme etenemisestä ilman paineita. Tämän kun aina muistaisi tavallisessa arjessakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti